Alkuperäinen otsikko ruotsiksi : Första tesen om existentialistiska mannen Del 1/3
- Oliver Kuivasto
Lyhyt runo miehelle, jolla on huumoria kurkussaan.
Siellä missä mies voi nähdä,
sen ulkopuolella ei voi olla mitään,
ja kaiken lisäksi hänen on hylättävä sinut
saavuttaakseen muutoksensa osinaan.
Hän ei myöskään voi esittää väitettä,
että olisi saavuttanut jotain antautumatta,
elämän ja sen olemassaolon tutkimiseen keskellä liekkiä,
ja loppujen lopuksi, eikö se ollut mitä ikuinen oli?
Tästä lähtien hänen pitää lopettaa, jotta kukaan muu ei voi kuvata asioita hänen puolestaan. Lopulta olemassaolo sinussa on kuin minä, subjektiivinen niin kauan kuin ihminen ei voi murtaa paljain käsin viisikymmentä kiloa painavan kiven.
Johdanto
Mikä johtaa siihen, että älykäs ihminen ei voi lakata ajattelemasta? Mikä voi täysin pakkomiellisesti omistaa ihmisen sielun? Tässä kaikessa ainoa lopullinen selitys on, että mies on "eksistentialistinen mies". Minulla ei ole enään lisättävää tähän kohtaan. Nauti ei mistään! Nauti mitättömyydestä! Nauti tyhjyydestä!
Merkityksetön elämä 1900-luvun eksistentialisti ja ranskalaisen filosofian sekä eksistentialismin johtava hahmo Jean-Paul Sartre ilmaisee elämän perspektiivin ja merkityksettömyyden magnus opuksessaan seuraavasti:
"Ihminen on tuomittu olemaan vapaa; koska kun hänet heitetään maailmaan, hän on vastuussa kaikesta, mitä hän tekee. Sinun tehtäväsi on antaa [elämälle] merkitys. ”
Kuvittele, mikä pilkkaa se olisi, jos et voisi koskaan erottaa itseäsi todellisuudesta. Kuvittele, että eläisit yhtenä monista. Yksi teurastamon sadoista sioista, yksi miljoonista säälittävistä hyönteisistä, joiden elinikä on enintään muutama viikko, yksi miljardeista kasveista, jotka odottavat kuolemaansa ahneen ihmisrodun käsistä, tai kuvittele olevasi yksi loputtomista atomeista, jotka tiede väittää olevan meidän rakennuspalikamme. Voi kuinka säälittävää. Valitettavasti tämä ei ole ihmisen elämän arvoista. Todellisuudessa me ihmiset olemme syntymästämme arvoltaan jopa vähäisempiä kuin teurastamon siat tai säälittävät hyönteiset, puut tai atomit. Voi rakkaat lukijat, kuulitte aivan oikein. Tosiasia on, että emme ole ollenkaan kelvollisia syntyessämme; emme ole minkään arvoisia. Me emme ole minkään arvoisia, sillä olemassaolomme ei ole meissä syntyessämme. Filosofinen mies voisi jopa uskaltaa väittää, että olemme syntymässämme vain Tabula Rasa. Älkäämme päätelkö, että tieto tulee yksinomaan empiirisistä menetelmistä, kuten kuuluisa empiirikko John Locke päätti Tabula Rasa -käsitteellä. Sen sijaan seuratkaamme Aristoteleksen esittämää kysymystä ihmismielestä, meidän rationaalisuudesta.
"... kun sanoimme, että mieli on tietyssä mielessä potentiaalisesti mitä tahansa ajateltavaa, vaikka se ei oikeastaan ole mitään ennen kuin se on ajatellut?"[1] - Sielusta, Aristoteles [i]
Näiden sanojen avulla voimme muotoilla ajattelua ja tutkia kysymystä: Mitä elämä on ja miten se on merkityksetöntä?
Tutkimuksen aloittamiseksi katsokaamme ensin todellisuutta niin monistisesta että dualistisesta näkökulmasta. Ensimmäinen tai ainoa taso (maailman monistiselle tulkinnalle) on fyysinen todellisuus tai yleisesti tunnettu aineellisena maailmana tai materialismina. Toisin sanoen kaikki, mikä voidaan päätellä aineen kuvaukseen tai voidaan reduktionismin keinoilla vähentää yhdeksi todellisuudeksi. Aristoteleselle pallo oli vain pallo olemukseltaan eikä mitään muuta. Jos pallo ei ollut enään pyöreä, se oli menettänyt luonteensa ja siksi pallo ei enään ollut olemukseltaan pallo. Tämä voidaan myös yhdistää hyvän käsitteeseen, koska pallo, jolla on sen ydin olemus, on aina hyvä ja juuri sen tarkoituksen mukainen, kun taas tarkoituksensa menettänyt pallo ei ole enään "hyvä pallo". Monistille tai materialistille käsityksemme pallosta, eli tietoisuutemme pallon olemassaolosta on osa todellisuutta, jolla on perusta joko a prioriin kaikista asioista ja niiden tietosuudesta, tai että aineet ovat yksinkertaisesti olemassa todellisuudessa ihmisestä riippumatta. Idealisti tai dualisti erottaisi sen sijaan idean pallosta tai ajatuksen sen olemassaolostaan sen fyysisestä eksistensistä. Nykyään on tapana luetella todellisuuteen lisäulottuvuus, joka on sosiaalinen tai yhteiskunnallinen ulottuvuus, eli ihmisten vuorovaikutus ja vuorovaikutus muiden kanssa todellisuuden lisäulottuvuutena.
Ymmärtääksemme eron todellisuuden erilaisten käsitysten välillä ja välttääksemme pitkittyneen metafyysisen tai ontologisen saarnaamisen ja voidaksemme vastata kysymykseen merkityksettömän elämän alkuperästä, tutkikaamme ihmistä todellisuuden hahmona. Jaetaan ihminen kahteen. Ensinnäkin keho; aineellinen omaisuutemme, ja toiseksi mieli; sisäinen välittäjämme, järjen lähde, ja tuomion keskipiste. Mikä voisi olla näiden kahden erinäisen, mutta silti yhteisen osan synteesi? Onko se muuta kuin se, että molemmat osat ovat ihmiselle sisäisiä ja ovat näin ollen riippumattomia toisen ihmisen ruumiiseen tai sieluun. Tosiasia on, että se ei vaikuta tutkimukseemme riippumatta siitä, otammeko me monistisen vai dualistisen kannan ihmisen mielen ja kehon välisestä suhteesta. Pikemminkin sen, minkä pitäisi itse asiassa kiehtoa ja herättää voimakasta innostumista meille uteliaille humanisteille, on tieto siitä, että kehomme ja mielemme ovat riippumattomia muiden ruumiista ja mielestä. Ehkä on helpompi kuvitella esittämämme todellisuus dialoogin kautta aivan niin kuin Plato hyödynsi Sokratesin vuoropuhelua Valtiossaan[2] . Kuvitellaanpa, että Sartre keskustelee Jumalan kanssa, kuulostaa kohtuuliselta. Vai mitä?😉[3]
- Ohjaako keho vai mieli meidän tulkintaamme mailmasta? Jumala kysyy kauniisti kunnioittaen Sartren typeryyden abstraktisuuta. - Keho on vain kokemuksemme rationaalisesta tulkinnasta ja välineemme tuntea ja toimia maailmassa tulkintamme mukaan. Mieli on todellisuuden ja maailman käsityksemme keskus. Valitettavasti en ymmärrä miten sillä on mitenkään väliä, Sartre toteaa. - Onko mielemme riippuvainen jostakin kokonaisuudesta, absoluutista? - Ehdottomasti ei. Me kaikki koemme maailman eri tavalla. Se on kaikeuden kauneus, että olemme kaikki itsenäisiä ja subjektiivisia olentoja. - Miten sitten selität sosiaaliset normit, ystävyyden ja myötätuntoisen toimintamme muiden ihmisten kanssa?
- Ihminen valehtelee itselleen. Se on yksi pahimmista synneistä, joita ihminen voi tehdä ja tekee jatkuvasti. Vältämme vastuun ottamista omasta elämästämme ja juuri siksi yritämme pitää kiinni muiden ihmisten elämistä ja seurata muiden ihmisten maailmankuvia ja neuvoja elämässä. - Onko olemassa objektiivista todellisuutta? - Mahdotonta, jos ihminen on subjektiivinen olento ja hänet tunnetaan tietävän, kokevan, ajattelevan ja tulkitsevan kaiken subjektiivisesti, silloin todellisuus ei voi myöskään olla yksi, vaan se on subjektiivinen kuten ihminen, eli se on erilainen jokaiselle ihmiselle.
Ainoa asia, josta voimme olla samaa mieltä, on se, että elämä on merkityksetöntä. Tämä on ehdottomasti yksi elämän suurimmista paradokseista. Kun käsitämme elämän subjektiivisena, vastustamme yksinkertaisesti ajatusta siitä, että elämä on (objektiivisesti) merkityksetöntä, mutta kun havaitsemme, että elämä ei ole objektiivista, vaan subjektiivista, päädymme totuuteen, että elämällä ei voi olla universaalia merkitystä, eli elämän on oltava merkityksetön. Yksinkertaistettuna, niin sanottua "elämän tarkoitusta" ei ole olemassa, mutta se todella on olemassa, ei vain olemukseltaan, joten meidän on löydettävä tai pikemminkin tehtävä se ensin.
O.K
[1] pahoittelee lainausten julmaa käännöstä, mutta toivon, että Aristotelesen huomautuksen pointti on lukijalle selvä. Katso englanninkielinen alkuperäinen lainaus kohdasta "loppuviitteet" ([i]).
[2] kuuluisa Sokrates-vuoropuhelu.
[3] täytyyhän ateistin ymmärtää vähän sarkasmia.
[i] “…when we said that mind is in a sense potentially whatever is thinkable, though actually it is nothing until it has thought?” - De Anima, Aristotle